Avautumista elämästä

Nyt tulee kilometri postaus vaa avautumista ja tunteiden purkua tähän. On ollu taas tunteikas maanantai ja V-käydä huidellu taivaissa. Tää teksti alkaa tästä päivästä avautumisella ja päätyy tulevaisuuden pohtimiseen.

Kyllä tää aupparin elämä saa ajatukset aina mullinmallin ja tunteet menemään ihan sekaisin.

Tänäänkin meni hermot niin moneen otteeseen hostiskään, että lopulta ihan avauduin sille asiasta ja että ei näin vaan voi toimia!! Oli koko päivä aamu kuudesta asti sellasta "tunti tuolla, tunti täällä, tee toi nyt ja tee toi kohta" tyyppistä työskentelyä ja sitä ois jatkunu sinne ilta ysiin asti, kunnes sanoin että nyt kuules ukko, en mä oo mikään orja täällä joka on 24/7 käytettävissä ihan miten vaan. Ei se toimi niin, että mulla on tunti vapaata tuolla ja toinen täällä ja sillä tavalla koko päivä töissä.

Kyllä se taas hetkeksi ymmärsi ja sain lopulta olla kokonaan off seiskalta ja lähdin Janettea moikkaamaan moolille.

Mutta kyllä tää ärsyttää. En mä tiedä kuka tätä vapaaehtoisesti tekee?

Mulla on täällä ton aikataulun lisäksi kaksi sääntöä mitkä ajaa mut hulluksi: ei kavereita kotiin jos lapset on kotona ja auto AINA (myös viikonloppusin) kotona 1130. Ei poikkeuksia. En saanut siis viikonloppuna lähteä Jennalle yöksi autolla, vaikka auto ois niiden pihassa ollu yön turvassa. EN YMMÄRRÄ. Ja kyllä mäki asun täällä, miks mun kaverit ei saa tulla tänne jos lapset on kotona?! Mun kaverit on kuitenki auppareita, eli pääasiassa ihan kelvollisia yhteiskuntalaisia ja mun huoneessaha me oltais eikä hajottamassa taloa?! Ei riitä järki ymmärtämään!!

Mutta mun on pakko noikin tuoda esille hostiskän kanssa. Koska homman nimi on kuitenki se, että meikä on täällä jo vuoden ollu. Kaikki tähä päälle on vaa extraa. Ekan vuoden täällä kituuttaa töissä mutta tokana vuonna menee jo hermot. Koska ei mulla oo enää mitään pakottavaa tarvetta täällä olla, joten kyllä mä haluan ihan nauttia tästä elämästä. Mulla ei oo mitään hävittävää, jos se ei oo valmis joustamaa noissa asioissa yhtään, niin ei kukaan pakota muo täällä olee päivääkää pidempään. Mä oon jo vuoteni täällä lusinu, joten en mä lähtis "luovuttajana" takasin kotiin, vaan ihan voittajana.

Tottakai mä täällä haluaisin olla, onhan mulla poikaystävä ja kaverit täällä. Mutta ei se mun elämän loppu ois, jos mä suomeen joutuisin palaamaan. Menee vaan niin HERMOT välillä tähän työhön!! Ja se tunne on iha erilaista nyt, kun se oli sillon vielä toisessa perheessä. Sillon oli "pakko" olla loppuun asti ja ei halunnut luovuttaa. Nyt mä en edes kokis lähtemistä luovuttamisena.

Lisäks ku kuuntelee menoja muitten (Jennan) perheessä ni aina vaa mietin, että kuka tätä tekee vapaaehtoisesti!! Onhan tää elämä amerikassa ihana ja vapaa-aika ja kaikki talon ulkopuolinen elämä ihanaa, mutta kaikki talon sisällä tapahtuva ja työt yms. vaa ahdistaa. Urgh.

Mutta mitä mä sitte Suomessa tekisin? Mä en ois vielä valmis asettumaa aloilleni ja "aikuistumaan". Mulla on vielä pakottava tarve tehdä jotain. Jotain mitä sitte kiikkustuolissa lapsenlapsilleen tarinoisi. Jotain isoa! Ja nyt on taas palannut mun ikuinen haave. Australia. Sinne mä olin lähdössä vielä 2 vuotta sitte. Oikeestaan just näihin aikoihin mä 2 vuotta sitten säästin rahaa sinne lähtemiseen. Working Holiday viisumilla töitä tekemään. Sillon mä siihen säästin rahaa ja tein suunnitelmia, oli oikeen exel taulukot ja kaikki valmiina. No mitä sitte tapahtu? Mä sain "maailman parhaan työpaikan" ja päätin tyytyä 3 viikon pikamatkaan. Lopulta tää työ sitte osottautukin maailman paskimmaksi paikaksi ja päätty 2 viikkoon sairaslomaan "akuutin stressireaktion takia" pomon laittoman lomaustusyrityksen jälkeen. Ja sittenhän se pomo mut osti pihalle. Eli sillon jätin sen aussi haaveen paskan työpaikan takia ja lopulta päädyin lähtemään auppariksi.

Mutta nyt on haave Australiaa kohtaan taas herännyt ja isosti! Ja hommahan on niin, sitä tulee enemmän katumaan niitä asioita mitä EI ole tehnyt, kuin niitä asioita mitä on tehnyt. Joten miksi mä en lähtis? Mä oon jo yli vuoden asunut ulkomailla ja yritän täällä vielä 8 kuukautta (ehkä) sinnitellä. Mutta kuitenki kokemusta ulkomailla asumisesta ja itsenäistymisestä ois jo. Toi ois vaa uudenlainen kokemus.

No mikä muo oikeesti pidättelee. No tottakai toi Y muo mietityttää. Mä rakastan sitä paljon, mutta olisinko mä kuitenkaan valmis uhraamaan omia unelmia ja haaveita sen takia? En mä tiedä. Ehkä en. Enkä mä halua sitte muistella vanhana, että "no jätin sillon nuorena menemättä miehen takia". Ja jos se ois "se yksi ja ainoa oikea", niin mikä sitä estäis lähtemästä mun messiin? Vuoden viisumin saa australiaan niin helposti, ja siitä reissusta jos me yhdessä selvittäis (hostelli elämä, paska duunit yms) niin sitte me selvittäis yhdessä mistä vaan ja sitte ois ainaki todistettu, että meijän juttu ois tarkotettu kestämän.

En mää tiedä. MIKS ELÄMÄ ON NII VAIKEETAAA. Miks mä en voi olla joku Peter Pan, mutta vaa kakskymppisen kehossa. Mä voisin olla pari kymppinen vaikka 10-15 vuotta ja sen jälkeen ehkä kasvaa aikuiseksi ja asettua aloilleni :D

Oispa joku kristalli pallo mikä näyttäis mulle kaikki vaihtoehdot elämästä. "Miten käy jos menen suomeen" "Mitä käy jos jään amerikkaan" "Mitä käy jos lähden australiaan" yms. Hahaha.

Ahdistaa vaa ajatus siitä, että pitäis tässä kohta vaa asettua aloilleen ja mennä työelämään?! Hyi. Mulla on koko elämä aikaa tehdä töitä. En mä halua vielä! En oo valmis! Sitte ku siihe kerran jämähtää ni siihe jämähtää kunnolla. Ja sitte ku se oma lapsi joskus tulee, niin se sitoo sut kuitenki ainaki 18 vuodeks aikalailla paikoilleen. Tottakai sitä voi aina matkustaa ja sen jälkeen voi matkustaa, mutta ei se oo sama, kun nuorena pakkaa vaa laukut ja lähtee useammaks kuukaudeks johonkin.

Ja top 1 asia mitä kuolinvuoteella yleensä kadutaan, on se että ei matkustanut tarpeeksi!! Joten mä haluan sinne Australiaan! Mä haluaaaan! <3 Oon haaveillut siitä niin kauan, kun mä muistan. Joten miks mä en lähtisi?! Mä tiedän, että kadun sitä jos en lähde. Ei se vaa oo sama asia, että siellä käy muutaman viikon reissaamassa, kun että siellä oikeesti asuis vaikka 6 kk tai koko vuoden.

Katsotaan. Lähdenkö nyt, lähdenkö kesän jälkeen, lähdenkö joulukuussa, lähdenkö kesällä 2016. En tiedä. Mutta kyllä nyt vois sen asenteen ottaa, että mä sinne lähden.

Mä inhoon aikuistumista ja sitä että oon levoton luonne. Toisaalta se on rikkaus, toisaalta taakka. Onko mun koskaan hyvä paikallaan? Tuunko mä koskaan olemaan tyytyväinen yhteen maahtan tai yhteen paikkaan tai työhön tai mihinkään?

Oonko mä yksin näiden ajatusten kanssa?!