Mä oon tässä nyt koittanut pohtia tätä mun tilannetta monelta eri kannalta. Mulla tällä hetkellä on ihan ok fiilikset perheen kanssa, sillä ei olla puhuttu mistään negatiivisesta mun aikatauluun tai työhön liittyen. Ei olla otettu vielä puheeks sitä 1 viikonloppu kuussa asiaa eikä CC oo ottanut asian kannalta vielä mitään yhteyttä. Tiedän, että jossain vaiheessa se keskutelu on käytävä ja samalla mietin, jos mainitsisin myös siitä miten mun aikataulua muutetaan ihan jatkuvasti ja ihan ilman varotusta ja just herätetää keskellä yötä "oot off" jne. Mutta oon tosi huono puhumaan tälläsistä asioista, etenkin ihmisille ketä en todellakaan tunne hyvin. Äiti ehdotti, että kirjottaisin kirjeen perheelle ja kertoisin fiiliksistä, se vois olla oikeesti hyvä idea mutta se kuitenkin johtais suulliseen keskusteluun mikä taas tuntuu kiusalliselta. Tottakai mun pitäis pystyä puhumaan niille, mutta kun muistan pelkästään miten isosti se fiilis muuttu pöydässä kun LCC:n kanssa otettiin puheeksi se viikonloppu asia niin ei huvittais yhtään ottaa puheeksi mitään muuta negatiivista.
Monet on nyt sanonut mulle, että mun pitäis harkita vakavissani rematchiä. Ja kyllähän mä sitä koko ajan pohdinkin mutta sitte taas siinä on se mahdollisuus, että hommat menee vaan ojasta allikkoon.
Plus kyllä mulla on toooosi hyviä hetkiä tän perheen kanssa, sillon kun ei oteta puheeksi mitään negatiivista. Etenkin hostiskä on tosi hauska tyyppi ja heittää hyvää läppää ja sen kanssa voi olla rennosti. Tuntuis ikävältä sanoa sille, että sori mutta mä lähden.
Lisäks pojat. Niistä on mulle tullu jo tosi tärkeitä ja mä nään, että ne tykkää musta. Joo toki toi nuorempi osaa olla ihan hirviö (oon sen jo huomannut kahdesti) ja sillon menee iha hermot ja vanhempi osaa olla toosi ärsyttävä ja ilkeä, enkä todella kestäis, jos siitä tulis jokapäivästä niinkun se oli Brigitalle ollut mutta toistaseks niillä on ollut paljon enemmän hyviä päiviä kuin huonoja.
Mutta sitte taas on myös se fakta, että Delaware on tosi pieni paikka. Eikä täällä juurikaan ole tekemistä. Eikä asiaa auta se, että täällä ei myöskään ole juurikaan muita Au Paireja. Lähes kaikki asuu sellasen matkan päässä, että pitäis vähintään olla kokonaan vapaapäivä, että pääsee niitä moikkaamaan. Ja taas harvalla se vapaapäivä on keskellä viikkoa ja mulla taas se ei ole viikonloppuisin. Toki joo asuuhan Lee 15 minuutin päässä, mutta ainakaa toistaseks ei olla hengattu kahdestaan vapaa-ajalla ollenkaan.
Kyllähän mä pystyisin sopeutumaan tähän elämään tänne jos haluaisin, oon mielestäni ihan hyvä sopeutumaan epämielyttäviinkin tilanteisiin. Tai sitten oon vaan laiska tekemään asialle mitään. Asuin 1,5 Turussa yksin ja suurimman osan ajan olin myös yksin. En tuntenut pikkuveljen lisäksi ketään sinne muuttaessa ja töissä kaikki oli kuitenki 30 vuoden paremmalla puolella, niin ei sieltäkään juuri kavereita tullut. Lisäks mulla oli tosi huonot työnantajat ja inhosin töihin menoa mutta silti mä menin sinne joka päivä. Silti mä siellä sinnittelin sen 1,5 vuotta ennen tänne lähtöä. Yksi mun työnantajista oli oikeesti tosi kamala ja silti mä selvisin siitä. Eli miks mä en selvis täällä?
Kyllähän mä yritin siellä tutustua ihmisiin ja joo lopulta muutaman kaverin sain ja hengailin satunnaisesti niiden kanssa, mutta silti joka viikonloppu ajoin Lohjalle perheen ja hyvien kavereiden luokse. Eli kyllähän mä ihan varmasti tähänkin elämään voisin sopeutua. Eipä se niin kamalasti erois mun Turku elämästä, töitä, kotona yksin oloa, kaupungilla yksin oloa, satunnaista kavereiden näkemistä viikonloppuisin, urheilua, jne. Mutta haluanko mä sitä? Tän kuitenkin piti olla MUN vuosi. Mä haluan tän vuoden olla mun paras vuosi ja kokea kaikkea mahdollista ja tutustua paljon ihmisiin. En mä halua mun elämän täällä olevan samaa mitä se oli Suomessa. Joten en tiedä, voiko tää perhe ja tää osavaltio tarjota mulle sitä mitä mä tältä vuodelta haluan.
Mutta entä jos en löydäkkään perhettä? Entä jos joudun takaisin Suomeen? Mulla ei ole hajuakaan mitä mä haluan tehdä Suomessa. En todellakaan oo varma mun alasta, toimistossa istuminen 8h päivässä ei vaan oo mun juttu. Mutta mikä on mun juttu? En tiedä. Enkä mä oo valmis palaamaan takas Suomeen.
Lisäks vaikka mulla on ongelmia tän perheen kanssa, niin en myöskää halua tuottaa niille pettymystä. Mä tulin tänne sillä asenteella, että aijon olla näiden paras Au Pair ja nyt mä vaan lähtisin ja jättäisin nämä? Mutta voinko mä olla paras mahdollinen Au Pair, jos en oo onnellinen?
Hohhoijaakkaa. Ei oo helppoa nää jutut. Toisaalt ois vaa "helpointa" niellä kaikki paska ja vaa sinnitellä tää vuos koska kyllä mä tiedän pystyväni siihen. Mutta ei se oo tän vuoden tarkotus. Että ehkä parasta ois vaa nyt ottaa itteään niskasta kiinni, puhua avoimesti tunteet läpi perheelle ja LCC:lle ja katsoa mitä tulee vastaan ja sitte pistää rematch pyörät pyörimään jos siltä tuntuu. Koska kuitenki mulla on vielä yli 11 kuukautta aikaa olla Au Pair ja mitä nopeammin menisin rematchiin sitä helpommin mulle löytyis perhe. Sillä tottakai perheet haluaa aupparin, joka voi olla mahdollisimman pitkään.
Plaah. Ei oo helppoa. Katsotaan.
Nyt oikeesti nukkumaan!
Monet on nyt sanonut mulle, että mun pitäis harkita vakavissani rematchiä. Ja kyllähän mä sitä koko ajan pohdinkin mutta sitte taas siinä on se mahdollisuus, että hommat menee vaan ojasta allikkoon.
Plus kyllä mulla on toooosi hyviä hetkiä tän perheen kanssa, sillon kun ei oteta puheeksi mitään negatiivista. Etenkin hostiskä on tosi hauska tyyppi ja heittää hyvää läppää ja sen kanssa voi olla rennosti. Tuntuis ikävältä sanoa sille, että sori mutta mä lähden.
Lisäks pojat. Niistä on mulle tullu jo tosi tärkeitä ja mä nään, että ne tykkää musta. Joo toki toi nuorempi osaa olla ihan hirviö (oon sen jo huomannut kahdesti) ja sillon menee iha hermot ja vanhempi osaa olla toosi ärsyttävä ja ilkeä, enkä todella kestäis, jos siitä tulis jokapäivästä niinkun se oli Brigitalle ollut mutta toistaseks niillä on ollut paljon enemmän hyviä päiviä kuin huonoja.
Mutta sitte taas on myös se fakta, että Delaware on tosi pieni paikka. Eikä täällä juurikaan ole tekemistä. Eikä asiaa auta se, että täällä ei myöskään ole juurikaan muita Au Paireja. Lähes kaikki asuu sellasen matkan päässä, että pitäis vähintään olla kokonaan vapaapäivä, että pääsee niitä moikkaamaan. Ja taas harvalla se vapaapäivä on keskellä viikkoa ja mulla taas se ei ole viikonloppuisin. Toki joo asuuhan Lee 15 minuutin päässä, mutta ainakaa toistaseks ei olla hengattu kahdestaan vapaa-ajalla ollenkaan.
Kyllähän mä pystyisin sopeutumaan tähän elämään tänne jos haluaisin, oon mielestäni ihan hyvä sopeutumaan epämielyttäviinkin tilanteisiin. Tai sitten oon vaan laiska tekemään asialle mitään. Asuin 1,5 Turussa yksin ja suurimman osan ajan olin myös yksin. En tuntenut pikkuveljen lisäksi ketään sinne muuttaessa ja töissä kaikki oli kuitenki 30 vuoden paremmalla puolella, niin ei sieltäkään juuri kavereita tullut. Lisäks mulla oli tosi huonot työnantajat ja inhosin töihin menoa mutta silti mä menin sinne joka päivä. Silti mä siellä sinnittelin sen 1,5 vuotta ennen tänne lähtöä. Yksi mun työnantajista oli oikeesti tosi kamala ja silti mä selvisin siitä. Eli miks mä en selvis täällä?
Kyllähän mä yritin siellä tutustua ihmisiin ja joo lopulta muutaman kaverin sain ja hengailin satunnaisesti niiden kanssa, mutta silti joka viikonloppu ajoin Lohjalle perheen ja hyvien kavereiden luokse. Eli kyllähän mä ihan varmasti tähänkin elämään voisin sopeutua. Eipä se niin kamalasti erois mun Turku elämästä, töitä, kotona yksin oloa, kaupungilla yksin oloa, satunnaista kavereiden näkemistä viikonloppuisin, urheilua, jne. Mutta haluanko mä sitä? Tän kuitenkin piti olla MUN vuosi. Mä haluan tän vuoden olla mun paras vuosi ja kokea kaikkea mahdollista ja tutustua paljon ihmisiin. En mä halua mun elämän täällä olevan samaa mitä se oli Suomessa. Joten en tiedä, voiko tää perhe ja tää osavaltio tarjota mulle sitä mitä mä tältä vuodelta haluan.
Mutta entä jos en löydäkkään perhettä? Entä jos joudun takaisin Suomeen? Mulla ei ole hajuakaan mitä mä haluan tehdä Suomessa. En todellakaan oo varma mun alasta, toimistossa istuminen 8h päivässä ei vaan oo mun juttu. Mutta mikä on mun juttu? En tiedä. Enkä mä oo valmis palaamaan takas Suomeen.
Lisäks vaikka mulla on ongelmia tän perheen kanssa, niin en myöskää halua tuottaa niille pettymystä. Mä tulin tänne sillä asenteella, että aijon olla näiden paras Au Pair ja nyt mä vaan lähtisin ja jättäisin nämä? Mutta voinko mä olla paras mahdollinen Au Pair, jos en oo onnellinen?
Hohhoijaakkaa. Ei oo helppoa nää jutut. Toisaalt ois vaa "helpointa" niellä kaikki paska ja vaa sinnitellä tää vuos koska kyllä mä tiedän pystyväni siihen. Mutta ei se oo tän vuoden tarkotus. Että ehkä parasta ois vaa nyt ottaa itteään niskasta kiinni, puhua avoimesti tunteet läpi perheelle ja LCC:lle ja katsoa mitä tulee vastaan ja sitte pistää rematch pyörät pyörimään jos siltä tuntuu. Koska kuitenki mulla on vielä yli 11 kuukautta aikaa olla Au Pair ja mitä nopeammin menisin rematchiin sitä helpommin mulle löytyis perhe. Sillä tottakai perheet haluaa aupparin, joka voi olla mahdollisimman pitkään.
Plaah. Ei oo helppoa. Katsotaan.
Nyt oikeesti nukkumaan!
Sulla on kyllä paskamainen tilanne... Mää ottaisin puheeksi tuon asian ja jos ei puhuminen oo helppoa ni kannattaa kirjottaa. Jos ne alkaa rageemaan ja käyttäytyy tosi lapsellisesti, ni ainaki tiiät, että kommunikointi ei onnistu ja tää ei oo se sun juttu. Ei kannata oikeasti kärvistellä paskassa perheessä vuotta. Vuosi on ihan mielettömän pitkä aika ja jos oot ihan yksin kaiken kans siellä jossain Delawaren käpykylässä (tai näin ainaki oletan tekstin perusteella :D). ni kenelle sää sitte puhut ku tulee paskaa niskaan ja ei oo ketään lähellä joka kuuntelis... Jos sun koko vuosi menee semmoseksi että pitää just laskea tunteja, ni ei se oo oikeasti hyvä. Jenkeissä on niin paljo mahtavia perheitä tarjolla. Eikä se oo mitään luovuttamista jos meet rematchiin, koska ei ihmisen psyyke kestä tommosta rääkkiä että tullaan yhtäkkiä yöllä kertomaan että oot off ynnä muuta. Musta seki kertoo jo paljo että oliko niitä 7 aupairia ja 3 vaan sinnitelly vuojen loppuun. Säännöt on sääntöjä ja sen perheen pitää noudattaa niitä ilman mittään mukinoita. Iteppähän ovat ottaneet aupairin. Niitten pitää olla vastuussa siitä että lakipykälät menee oikein..
VastaaPoistaMää kyllä oikeasti sinuna ottaisin asian puheeksi ja jos ei heitä miellytä ni se on soronoo. Sää et menetä siinä mitään jos mietitään sun oman onnellisuuen kannalta. Kyllä oon kuullu monista aupaireista jotka on ollu paskassa perheessä, että niitä harmittaa ku ei lähteny aiemmin, koska ei ne tuntenu olevansa omia ittejään ja mielummin ois ollu onnellisempia vaikka ihan omassa kotimaassa.
Mua kyrsii niin sun puolesta tää teiän tilanne. :D
Helmi, sä oot fiksu tyttö ja puhut järkeviä!! Laura, kannattaa kuunnella! Tsemppiä sulle!
PoistaNäin Cultural Caren säännöissä sanotaan: (suoraan järjestön nettisivulta)
Poista"Taata au pairille 1,5 vapaapäivää per viikko, ja ainakin yksi täysin vapaa viikonloppu joka kuukausi sekä kahden viikon palkallinen loma au pair -vuoden aikana"
Mikähän kohta tossa on niin epäselvästi sanottu, ettei isäntäperhe sitä ymmärrä?
Anonyymi: No niiden mielestä LAKI ei sano, että viikonloppu tarkottaa viikonloppua. Ja ne kuulemma ymmärtänyt järjestön sanomisista jo vuosia sitten, että on ok antaa ne päivät keskellä viikkoa... Oon tosiaan niiden 7 auppari ja eka joka vaatinut oikeuksiaan, tähän asti muut on antanu olla.
PoistaHelmi, kiitos paljon vastauksesta. Olet ihan oikeessa. Otinkin härkää sarvista ja laitoin pitkän sähköpostiviestin sekä Suomen toimistolle, että LCC:lle ja Program Directorille ja kerroin avoimesti mun kuulumiset ja fiilikset. Seuraavaks pitäis vaa kohdata isäntäperhe... Odotan vähän aikaa, CC:n vastauksia ja sitten on kohdattava ne.
Katsotaan miten käy... Kiitos sulle <3