Tasan kuukausi sitten näihin aikoihin olin lentokoneessa matkalla kohti uutta elämää.
Toisaalta tuntuu, että aika on mennyt ihan hujauksessa. Mutta toisaalta taas tuntuu, että oon ollut täällä ikuisuuden. Osaan jo ulkoa reitit tosi moneen paikkaan (no okei, täällä on aika mahdotonta eksyä, kun yhden tien varrella lähes kaikki). Mikään tässä paikassa ei tunnu enää uudelta ja jännittävältä vaan ihan perus arkea (no sitähän tänne tultiinkin elämään, mutta te tiedätte tilaneen tässä perheessä, niin ei kamalasti oo hurraamista). Ajaminen täällä ei pelota enää yhtään, täällä on 1000 kertaa helpompi ajaa, kun Turun tai Helsingin keskustassa. Melkeen jopa helpompi, kun Lohjalla. Tekemistä täällä on suunnillee yhtä paljon kun Lohjalla :D Eli ei käytännössä ollenkaan. Mutta Lohjasta tekee kodin ne ihmiset ketä siellä on, täällä mulla ei oo ketään -.-
Eli ei jotenkin oo yhtään juhlafiilis. Tai ehkä enemmänki sellanen JEE SELVISIN EKASTA KUUKAUDESTA mutta vielä 11 jäljellä -.- fiilis.
Harmittaa, että tää on menny tähän. Kaikki alko niin hyvin.
Mun viikko Au Pair koululla oli aivan mahtava, en edes uskonut että se ois ollut niin mahtava, sillä oon kuullut paljon negatiivista siitä. Mutta mulla kävi tosi hyvä tuuri ja ihmiset oli niin ihania ja oikeesti sai kavereita kenen kanssa vieläkin lähes päivittäin olen yhteydessä :) Kaikki oli niin mahtavaa sillon <3
Eka viikko hostperheessä meni vielä "tää on niin mahtavaa" fiiliksellä mutta sitten alkoi alamäki. Ja tässä sitä nyt ollaan.
No mutta toivotaan, että tää vielä iloksi muuttuu :)
Kaiken tän hostperheongelmien seassa, mulla ei kuitenkaan oo vielä iskenyt kova koti-ikävä missään vaiheessa. Oon niin ihmeissäni ittestäni, että mä vaan suunnilleen nauran "miten voi olla näin paskaa hahahahah :D" enkä itke täällä huoneessa koti-ikävää. Tottakai muo ÄRSYTTÄÄ välil iha suunnattomasti, mutta ei kuitenkaa itketä. Eli siinä mielessä tää on jo nyt mun mielestä kasvattanut muo ja en anna tän paskan masentaa muo liikaa vaan koitan koko ajan ajatella "kyllä mä pääsen pois, kyllä tää viel iloks muuttuu" :) Lisäks mulla on Suomessa perheen ja kavereiden tuki <3 ne jaksaa tsempata muo eteenpäin. Ja tottakai on kiva saada tukea teiltä lukijoiltakin :) Kyllä tää vielä paranee!!
Mun 1 kk päivä on myös mun vapaapäivä ja mä "juhlin" sitä lukittautumalla omaan huoneeseen ja katsomalla mulle uutta sarjaa "The Fosters", eli kyllähän tää näinkin menee ;) Käyn varmaan jossain vaiheessa taas ulkona koiran kanssa, mutta just tällä hetkellä vaikka toi sää onkin mitä ihanin niin ei vaa huvita lähteä yksin mihinkään :D
Toisaalta tuntuu, että aika on mennyt ihan hujauksessa. Mutta toisaalta taas tuntuu, että oon ollut täällä ikuisuuden. Osaan jo ulkoa reitit tosi moneen paikkaan (no okei, täällä on aika mahdotonta eksyä, kun yhden tien varrella lähes kaikki). Mikään tässä paikassa ei tunnu enää uudelta ja jännittävältä vaan ihan perus arkea (no sitähän tänne tultiinkin elämään, mutta te tiedätte tilaneen tässä perheessä, niin ei kamalasti oo hurraamista). Ajaminen täällä ei pelota enää yhtään, täällä on 1000 kertaa helpompi ajaa, kun Turun tai Helsingin keskustassa. Melkeen jopa helpompi, kun Lohjalla. Tekemistä täällä on suunnillee yhtä paljon kun Lohjalla :D Eli ei käytännössä ollenkaan. Mutta Lohjasta tekee kodin ne ihmiset ketä siellä on, täällä mulla ei oo ketään -.-
Eli ei jotenkin oo yhtään juhlafiilis. Tai ehkä enemmänki sellanen JEE SELVISIN EKASTA KUUKAUDESTA mutta vielä 11 jäljellä -.- fiilis.
Harmittaa, että tää on menny tähän. Kaikki alko niin hyvin.
Mun viikko Au Pair koululla oli aivan mahtava, en edes uskonut että se ois ollut niin mahtava, sillä oon kuullut paljon negatiivista siitä. Mutta mulla kävi tosi hyvä tuuri ja ihmiset oli niin ihania ja oikeesti sai kavereita kenen kanssa vieläkin lähes päivittäin olen yhteydessä :) Kaikki oli niin mahtavaa sillon <3
Eka viikko hostperheessä meni vielä "tää on niin mahtavaa" fiiliksellä mutta sitten alkoi alamäki. Ja tässä sitä nyt ollaan.
No mutta toivotaan, että tää vielä iloksi muuttuu :)
Kaiken tän hostperheongelmien seassa, mulla ei kuitenkaan oo vielä iskenyt kova koti-ikävä missään vaiheessa. Oon niin ihmeissäni ittestäni, että mä vaan suunnilleen nauran "miten voi olla näin paskaa hahahahah :D" enkä itke täällä huoneessa koti-ikävää. Tottakai muo ÄRSYTTÄÄ välil iha suunnattomasti, mutta ei kuitenkaa itketä. Eli siinä mielessä tää on jo nyt mun mielestä kasvattanut muo ja en anna tän paskan masentaa muo liikaa vaan koitan koko ajan ajatella "kyllä mä pääsen pois, kyllä tää viel iloks muuttuu" :) Lisäks mulla on Suomessa perheen ja kavereiden tuki <3 ne jaksaa tsempata muo eteenpäin. Ja tottakai on kiva saada tukea teiltä lukijoiltakin :) Kyllä tää vielä paranee!!
Mun 1 kk päivä on myös mun vapaapäivä ja mä "juhlin" sitä lukittautumalla omaan huoneeseen ja katsomalla mulle uutta sarjaa "The Fosters", eli kyllähän tää näinkin menee ;) Käyn varmaan jossain vaiheessa taas ulkona koiran kanssa, mutta just tällä hetkellä vaikka toi sää onkin mitä ihanin niin ei vaa huvita lähteä yksin mihinkään :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti