Ärsyttävän surullinen uutinen

Hohhoijaa. Tulipas taas ikäviä uutisia. Ärsyttää.

Otin tosiaan yhteyttä tossa pari viikkoa sitten mun edellisen perheen uuteen auppariin. Ja ihan tosi ystävällisellä tyylillä ja kehuin perhettä ja etenkin lapsia. En maininnut MITÄÄN ongelmia, mitä mulla on ollut perheen kanssa. Mun pointti oli ainoastaan vaa tutustua tähän auppariin ja jos se ikinä ois tarvinnu vinkkiä tai apua, ni oisin ollu valmis auttamaan. Niinkun se muokin edeltävä auppari teki mulle.

Noh aluks meni ihan jees ja sovittii tapaaminen ja kaikkea. Yhtäkkiä viime hetkellä tää auppari perus sen tapaamisen kokonaan ja poisti mut kavereista facebookista. Kysyi siltä eilen sitte ihan suoraan, että mikä on homman nimi. Noh, mun edellinen hostperhe on KIELTÄNYT sitä olemasta mun kanssa tekemisissä?!?!?

Laitoin sitte hostäidille viestiä (laitoin kyllä nätin viestin, enkä mitää pahaa) ja kysyin ihan suoraan että miksi näin on tehty ja mikä on homman nimi yms. Vastausta ei ole kuulunut, saa nähä kuuluuko ollenkaan.

Lisäks mun vanhin hostlapsi laitto ennen viikoittain viestiä ja nyt en oo siitäkään kuullut muutamaan viikkoon sanaakaan. Eli ilmeisesti on sitäkin kielletty viesteilemästä mulle.

Mä en ymmärrä mikä meni pieleen. Joo meillä oli erimielisyyksiä hostäidin kanssa joistain asioita, mutta mä kuvittelin, että me kuitenki lopetettiin ihan hyvillä fiiliksillä. Ja meijän henkilökohtaisista erimielisyyksistä huolimatta mä olin kuitenkin hyvä auppari ja hoidin hommani. Ja tottakai mä haluan vaa parasta mun tytöille, eli enkai mä nyt menis sabotoimaan niiden suhdetta uuteen auppariin?!

On tosi surullista ajatella, miten ne välit vaan katkes näin. Mä kuvittelin, että pystyisin näkemään tytöt vielä ennen mun lähtöä, mutta ilmeisesti näin ei tule tapahtumaan. Todennäköisesti en tule kuulemaan niistä enää koskaan.

Vaikka mä en aupparina olemisesta niin välitä, niin kyllä mun tytöt on mulle silti tosi rakkaita. Ne on kun pikkusiskoja mulle ja mulla on hirmunen ikävä niitä. Oon koko ajan mielessäni ajatellut, että E:n synttäreillä mä vielä näkisin ne kaikki. Haave ajattelua.

Eikai tässä auta muu, kun vaa unohtaa. Mä en voi enää tehdä mitään asialle, koska en mä nyt halua mennä niitä stalkkaamaankaan mihinkään leikkipuistoihin tai balettitreeneihin.

Onko muilla käynyt näin? Että itse toivois pysyvänsä vielä yhteydessä perheeseen vuoden jälkeen, mutta perhe katkaseekin välit ihan täysin antamatta mitään syytä?

Melontaa!!

Aaaah, tänään oli ihana aamu! <3 Mun vapaan viikonlopun suunnitelmathan siis peruuntu ihan täysin ja vietin koko eilisen päivän lähinnä sängyssä, mutta tänään aamulla hostiskä (varmaa säälistä) pyys mut messii melonnan "turvallisuus/pelastus" kurssille.

Nyt vähän historiaa:

Oon harrastanut yläasteella kanoottipooloa muutaman vuoden pikkuveljen kanssa.

Ja se oli ihan siis mun lempparilaji ikinä. En todellakaa ollut hyvä, en oo oikee agressiivinen joukkuepelaaja, mutta tykkäsin silti ihan sikana. Meillä oli ihana joukkue ja ihana valmentaja. Tietenkää asiaa ei yhtään haitannut, että mä olin ainoa tyttö meidän joukkueessa ja ylipäätään Suomessa ei, ainakaa sillo, ollu monia naisharrastajia. Eli leireillä tuli myös oltua kanoottipoolo porukassa ainoana naisena. Kelpas ;)

Leirit oli kyllä ihan parasta! Päälimmäisenä muistona on yks Kisakallion leiri, oiskohan ollu vuonna 2007 tms. Se oli ihan melontaleiri, eli mukana oli kanoottipoolon ja kilpa/retkimelonnan harrastajia. Kanoottipoolossa olin ainoa nainen, mutta muiden meloojien joukossa oli muitaki naisia.

Yks ilta meillä oli "Disko" ja pelattiin "Venäläistäpostia". Hahha. Mun kaveri Kuu toimi "postinjakajana". Olin sille sitten vinkannut ihastuksestani yhtä poikaa kohtaan. Kun tämä poika lopulta meni sinne "huoneeseen", niin Kuu postinjakajana osotti muo niin monta kertaa, että tää poika sano kyllä ja mä pääsin sinne huoneeseen. Ja näin minä sain ensisuudelmani <3 Hahaha. Ihania muistoja! <3

Valitettavasti meidän ihanan valmentajan lopetettua, meijän koko joukkue vähä lässähti ja monet lopetti. Uus valmentaja oli tosi kilpailuhaluinen, eikä jaksanu oikee meitä "heikkojalenkkejä" opettaa. Joten yks päivä treenien aikana tehtiin Johanneksen kanssa päätös lopettaa ja kesken tunnin kannettii kajakit pois ja sen jälkeen ei enää takas palattu. Sääli.

Sen jälkeen oon varmaa käyny vaa kerran melomassa ja se oli viime kesänä Essin kanssa täällä. Mutta! Nyt kävin taas!

Aamulla lähdettii puol 8 aikaa liikkelle kajakit auton katolla hostiskän ja W:n kanssa. Olin ihan täpinnöissäni.

Toki toi nyt oli iha erilaista, sillä käytii läpi kaikkia pelastutapoja ja turvallisuus juttuja yms. Mutta oli ihan tosi hauskaa ja ihana ohjaaja. Paljon tuli uusia asioita, mutta sai myös kerrattua vanhaa.

Ja sitten lopputunnista!!! Sain luvan kokeilla eskimokäännöstä!! En oo sitä siis tehnyt kanoottipoolon lopetettua kertaakaan ja mitähän yläasteajoista nyt tulee? Seittemän-Kahdeksan vuotta!? O.o Lisäks oon aina tehnyt sen poolokajakilla, eli sellasella ketterällä kolme metrisellä pikkukajakilla. Nyt kokeilin sitä ihan retkikajakilla! Ekalla yrittämällä onnistuin ihan iisisti! Ylös ku tulin, niin piti ihan kysyä siltä valmentajalta, että eihä se auttanut. Ja ei kuulema ollu koskenutkaan!!

Olin niin täpinöissäni ja ylpeä ja iloinen! Aaah <3 Hehkutin siitä kaikille, mutta esim. Jenna ei yhtää ymmärtänyt mun innostusta :''D

Mutta ei oikeesti oo mikää helppo juttu! Noi järjestää tuolla paikas erikseen kursseja sitä varten ja suositeltu määrä on ottaa kolme oppituntia. Ja yks oppitunti on vissii joku 2h. Eli 6h pitäis vaa kaatua uudestaa ja uudestaa, että sen oppii! Eli on se nyt mulle aika iso juttu, että jonku 7-8 vuoden tauon jälkeen saan sen ekalla kerralla menemään nappiin!!! :D

Nyt pitää vaa alkaa melomaa tossa meijä pikkulammessa, kun ei muutakaa oo. Ja sanoin jo pikkuveljelle, että ens kesänä kun tuun Suomeen ni mennää yhes melomaan taas. Aaah <3 Voi ku pääsis kokeilee kanoottipooloo pitkästä aikaa, osaiskoha sitä tän ikäsenä olla vähä agressiivisempi ja pärjätä vähä paremmi... :D Mene ja tiedä. Haha.

Viikon saavutukset

Yks laiska bloggaaja ilmoittautuu!

Mutta eipä nyt oo mitään kirjoittamisen arvoista varsinaisesti edes tapahtunut. Eli nopea tiivistelmä viikon tapahtumista.

Netflix saavutukset: 4 kautta Baby Daddyä 3 päivässä (ihan sika hyvä!!) ja 1,5 kautta Life Unexpected 2 päivässä (sniif, kohta loppuu seki). Miten niin mulla ei oo elämää?!

Vapaa-aika saavutukset: pari kertaa urheilua, ulkoilmasta nauttimista, Y:tä, Jennan kanssa Froyoa, ja romanttista illallista Panerassa, Jennan kanssa ilta-ajelu Bridgeporttiin jossa sattumalta nähtiin Lacrosse peli ja pysähdyttiin katsomaan sitä muutamaks minuutiksi, Janeten kanssa brunssi Panerassa yms. Perus perus perus.

Työ saavutukset: ma-ke välillä töissä yhteensä joku 6 tuntia. To-pe töissä sit vähä enemmän, lähinnä A:n päivystämistä. Tälläkin hetkellä "olen töissä" ja päivystän, että tarviiko A kyytiä kotiin vai ei. Ei vastaa viesteihin tai soittoihin, ei edes ilmoita tarvitseeko kyytiä vai ei, kellon ajasta puhumattakaan... Mutta joo. Aloitin työt tänään joskus 1 aikaa, eli enää 11 jälkee en TODELLAKAAN lähde hakemaan ketään enää yhtään mistään.

LCC meeting saavutukset: tosiaan LCC kävi torstaina ihan virallisella tapaamisella täällä ja kirjoitettiin virallisiin papereihin ylös ongelma (=ei selkeetä aikataulua) ja nyt on hostiskällä 2 viikkoa aikaa parantaa tapansa. Tapaaminen meni iha rennois fiiliksis ja iha hyvillä mielillä päätettii se ja iha varmasti saadaa tää asia jotenki sumplittua. Sunnuntai illalla/maanantai aamulla kirjoitetaan yhessä hostiskän kanssa mulle jonkin näköinen aikataulu koko viikolle.

Että joo! Sellasta tänne! Ei mittään ihmeempiä! Vapaaviikonloppu edessä, JES <3

Suomi Shokki

Kun kotiin paluuseen on enää 10 viikkoa, ajattelin että on aika listalle. Kirjoittaa ylös asioita, mitkä tulee varmasti olemaan "shokki" taas Suomeen palattua.

Monethan aina varoittelee, että uuteen maahan tullessa saattaa tulla kulttuurishokki yms. Mutta harva tajuaa, miten paljon isompi shokki se varmasti on, kun palaa takaisin kotimaahansa pitkän ajan jälkeen.

Uuteen maahan matkustaessa tai muuttaessa on kulttuurishokkiin varauduttu ja jos lähtee avoimin mielin, ei se edes tunnun niin isolta asialta. Ainakaan mulla ei oo tuntunut. Mutta jotenki voin kuvitella, että Suomeen takaisin paluu tulee olemaan paljon isompi shokki. Koska siihen ei osaa samalla tavalla varautua, vaikka monet asiat Suomessa varmasti onkin ennallaan, niin itse on kuitenkin muuttunut ihmisenä paljon. Joten sitä kuvittelee palaavansa tuttuun ja turvalliseen, mutta kaikki saattaakin yhtäkkiä tuntua ihan täysin vieraalta ja sopeutuminen voi olla hankalaa. Näin ollen uskon ainakin omalla kohdallani, että sopeutuminen takaisin Suomeen voi tuntua vaikeammalta, kun sopeutuminen Amerikkaan tuntui tänne tultaessa.

Ja tätä shokkia lievittääkseni, yritän nyt jo varautua muutoksiin ja miettiä mitkä asiat varmasti tulee olemaan outoja. Sitten joskus Suomeen päästyäni, kirjoitan uuden postauksen siitä, miten asiat oikeesti meni.

Nää nyt tulee ihan random järjestyksessä.

Ajaminen

- Manuaalivaihteinen auto: tottakai automaattivaihteiseen autoon on helppo tottua manuaalin jälkeen, mutta mites käy, kun on 1,5 vuotta ajanut automaattia ja yrittää sen jälkeen palata manuaaliin? Apua.

- Luvallinen kääntyminen oikeaan punaisen valon palaessa: varmasti tuun ajamaan Suomessa punaisia päin, koska oon täällä tottunut luvallisesti kääntymään oikealle punaisia päin.

- Stoptional (joo en nyt tiedä miten toi kirjoitetaa, mutta me aina heitetää läppää, että se on joku tollanen nimeltään. Eli "Stop & Optional" yhdistettynä): täällä tosiaan on Stop merkkejä ihan mieletön määrä. Yhdellä tiellä saattaa olla 10 metrin välein Stop merkki ja niihin vaan menee hermot. Kolmioita näkee tosi vähän ja tasa-arvoisia risteyksiä vielä vähemmän. Kaikkialla on vaan Stop merkkejä. Tästä syystä kukaan ei oikeen jaksa niihin kiinnittää huomiota. Jos ympärillä ei ketään näy, harvoin niihin tulee pysähdyttyä ihan kunnolla. Pieni hidastus vauhtiin ja matka jatkuu. Näin tekee kaikki. Tottakai se on väärin ja kortti lähtee jos jää kiinni, mutta silti.  Tapa mistä on pakko päästä eroon.

- Ylinopeus: täällä melkeen poikkeuksetta kaikki ajaa sen 15 mph (noin 24 km/h) ylinopeutta, eikä poliisit siihen yleensä kiinnitä mitään huomiota. Kyllähän itekkin massan mukana tulee helposti ajettua samaa nopeutta muiden kanssa. Tapa mistä on myös pakko päästä eroon.

Random asioita

- Perhe ja ystävät: täällä ollessa läheiset Suomessa, tuntuu tosi kaukaiselta ajatukselta. Tottakai netin välityksellä tulee perheeseen oltua yhteydessä päivittän ja kavereihin melkeen viikottain, mutta silti ne tuntuu tosi kaukaisilta. Siihen on jotenkin niin tottunut, että ne on koko ajan ruudun toisella puolella, eikä fyysisesti sun kanssa. Tulee olemaan tosi outoa taas pitkästä aikaa nähdä ja tuntea ne ihan fyysisesti. En oo nähnyt, äitiä ja veljeä lukuun ottamatta, ketään noin 15 kuukauteen, kun palaan Suomeen. En oo nähnyt omaa isääni tai koiraa 15 kuukautee!! Äidin ja veljenkin näkemisestä tulee sillon täyteen joku 9 kuukautta!! Huhhuh. Tulee olemaan niin outoa, mutta myös niin ihanaa nähdä ne taas <3 Tästä jälkeen näkemisestä mä nään unia ja menee kylmät väreet ja melkeen kyyneleet silmäkulmaan, kun edes ajattelen asiaa <3

- Tutut naamat ja pienet piirit: täällä tulee harvoin törmättyä samoihin ihmisiin sattumalta missään. Sen takia esim. Tinder treffit oli niin helppoja, meni syteen tai saveen niin sillä ei oo mitään väliä, koska ette tuu kuitenkaan törmäämään koskaan enää, jos ette ite halua. Sun ei tartte pelätä tekeväs jotain tyhmää julkisella paikalla, koska ei kukaan suo kuitenkaan tunnista tai muista tai tule edes näkemään uudestaan. Lohjalle kaikki tietää kaikki (noh, toki mä nyt oon vähän poikkeus koska olin ihan nobody "goodiegoodie", joka ei koskaa käyny missään). Mutta silti, koko ajan sitä ajattelee Suomessa, että mitä tekee ja kuka näkee. Täällä ei sitä tuu ajateltua lainkaan ja se tuntuu ihanan vapauttavalta.

-Kieli: no ei varmaan kellekkään tuu yllätyksenä, että täällä päivittäinen kieli on englanti. No sh*t Sherlock. Ja vaikka Jennan kanssa tuleekin yleensä päivittäin suomea puhuttua,  niin kaikille muille sä puhut englantia ja ympärillä kuulet englantia. Pikkasen tulee olemaan outoa, että sun ympärillä puhutaan yhtäkkiä suomea?! Ja vielä oudompaa se, että kaikki ymmärtää mitä sä puhut. Ei oo enää sitä omaa salakieltä ja et voi muiden kuulen kommentoida ympärilläsi olevia ihmisiä. Montakohan kertaa sitä tulee Suomessa puhuttua englantia muille ihan huomaamatta.

-Kulttuuri: täällä sitä on jo omaksunut Amerikkalaista small talk kulttuuria ja katse on siirtynyt jaloista ylöspäin kävellessä. Enää sitä ei säpsähdä, jos random ihmiset tulee juttelemaan ja kaupan kassalla "kuulumisten" vaihtaminen kuuluu jokapäiväiseen elämään. Nykyään tuntemattomille hymyileminen on iha normaalia ja jos ne hymyilee takaisin, ei ensimmäiseksi tule peilistä tarkastettua onko hampaankoloon jäänyt jotain, kun toiset tollai "virnuilee". Tulee olemaan tosi outoa taas tottua suomalaisten jurouteen. Mä tuun varmaan olemaan se "outo hyyppä", joka hymyilee tuntemattomille, kyselee kaupan kassalla miten menee ja kehuu tuntemattomien vaatteita. Tai sitten mä vaan palaan samantien takaisin siihen "katsemaahanvälttelenkaikkiaensanosanakaanjoseitarvitse" tyyliin. En tiedä. Saa nähdä.

- Ilmainen wifi: täällä on ilmaisia wifejä ihan jokapuolella! Mitähä mä teen Suomessa, kun ei oo nettiliittymää puhelimessa ja harvalla julkisella paikalla on ilmainen wifi! Apua. Saako nettiliittymää hankittua puhelimeen vaan pariksi kuukaudeksi?

Noi asiat nyt tulee ekana mieleen! Varmasti on ihan miljoonia muita asioita, mitkä tuntuu taas oudolta ja tulee "shokkina" kun palaa Suomeen ja voi olla, että lisään niitä tähän listaan myöhemmin. Auttakaa entiset aupparit, mitkä asiat tuli shokkina teille? Mihin kaikkeen mun pitää varautua :D Iiik. Jännitäää <3

Sommartider Hej Hej

On vähän jäänyt taas postailematta, oopsie. Mutta on kyllä ollu kivaa vapaa-ajalla!

Työt nyt on ollu samanlaista shaissee ku aina ja ei mitään aikataulua ollenkaa ja samanlaista venailua sen suhteen ja hermot vaa meneee!! Sanoinki yks päivä hostiskälle iha suoraa, ku se kysy onko kaikki ok (en pystyny piilottaa ketutusta), että no ei oo ku ärsyttää. Veti aika hiljaseks.

Sen takia otinkin LCC:hen yhteyden ja sanoin, että huomautuksista huolimatta mä en silti saa aikataulua edes päiväksi kerrallaan. Joten meillä on ensi viikolla virallinen tapaaminen asiasta ja kirjotetaan asia ylös, keksitään ratkaisu ja kaikki alleikirjoitetaan se paperi.

Jos asia ei parissa viikossa parane, ni mulla ois oikeus kävellä ulos ja perhe ei sais uutta aupparia, ennen kun voi todistaa, että ne saa parannettua tapansa. Mutta enhän mä täältä mihinkään oo joka tapauksessa kahdessa viikossa lähdössä, eli mitä tahansa käykin tai paranee tilanne tai ei, niin kyllä mä täällä vielä sen yli 2 kk olen. Mutta hostperhe ei sitä tiedä, joten ehkä toi nyt kuitenki säikäyttää hostiskää sen verran, että se sais sen aikataulun mulle kirjoitettua. Toivotaan.

Mutta iloisempiin aiheisiin!

Mun paketti tuli Suomesta!! Karkkiaaa! <3 Ja huomatkaaa, Skandia Rentin pullot! Pitää mainostaa porukoiden uutta firmaa. Eli jos joskus Lohjalla päin tarvii autoa vuokrata tai ajelee kolarin ja tarvii sijaisauton niin meiltä löytyy! Lisäks löytyy näitä söpöjä pulloja, mitä jokainen meistä on varmasti lapsena käyttänyt mehupullona! :D

Mutta jatketaan! Ensinäkin tämä mun parisuhde, en oo siitä teille kertonut täällä mitään pommin tiputtamisen jälkeen! Alkujärkytyksestä toivuttuaan, Y on päättänyt nauttia mun kanssa näistä vikoista viikoista yhessä ja ollut oikeestaan erityisen ihana. Meillä on ollu paljon kivempaa yhdessä ja ollaan nähty paljon useammin, kun mitä ollaan viimeisen about 1,5 kuukauden aikana. Kyllähän me molemmat tiedetään, että kyyneliltä ei voi välttyä kun mä kotiin lähden, mutta koitetaan olla ajattelematta asiaa nyt. Ja ei sitä kukaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, eli katsotaan! Päivä kerrallaan!

Ollaan käyty kävelyllä, hengailtu sen siskojen ja pikku veljen kanssa, istuttu keskellä mettää piknikillä 8 aikaa illalla, käyty moolilla, käyty leffassa (yllätys) yms. Ihanaa, kun nyt on paljon lämpimämpää (ompas vaikea sana kirjoittaa) ja voi illalla istua vielä ulkona. Meillä kun ei kovin montaa paikkaa ole, missä ihan vaa vaikka olla sylikkän (niillä kotona ei saada, koska ilmeisesti "huonoa esimerkkiä lapsille"), joten se, että nyt voi ulkona istua pikinillä mihin kellon aikaan vaan, on iso plussa!

Lisäks kelien parannuttua on tullut rannalla hengailtua useammin! Joku päivä tällä viikolla kävin Jennan ja Jennan hostlapsen kanssa rakentelemassa hiekkalinnaa ja juoruamassa.

Tänään kärtsättiin itteämme rannalla joku 5,5 tuntia. "Ei täällä oo niin kuuma, että palaa" "En mä pala helposti" "En mä muistaakseni viime kesänä palanu pahasti, vaikka en käyttänyt aurinkorasvaa" "En tykkää, kun rasvauksen jälkeen on ihan tahmea" "Jos laitan aurinkorasvaa ni väri ei tartu tarpeeks" yms. Näitä asioita mun suusta kuuli tänään ja noh, mites se sanonta meneekään? Tyhmästä päästä kärsii koko keho ja sillai. Nyt oonki sitte kosketus herkkä ihan joka paikasta. Mahtavaa. Mutta hei! En oo ainakaa valkonen enää! Oon aina halunutkin näyttää ravulta!

Mutta joo! Oli ihanaa loikoilla bikinit päällä ja nauttia lämmöstä <3 Vaikea kuvitella, että vielä pari viikkoa sitten tuli lunta ja tänään parhaimmillaan oli rannalla joku 22 astetta! <3

Jennan ja mun seuraan liitty myös Jennan kaveri Joonatan (Juunatan) Ruotsista. Taas esiteltii hienoja ruotsinkielen taitojamme ja lauleskeltiin ruotsalaisia lauluja ja Juunatan vaa pyöritteli silmiään. Ei ollut kovin vaikuttunut meidän taidoista. Ihme.

Rannan jälkee käytiin pikaseisti syömässä Chipotlessa ja sen jälkeen mun pitikin lähteä hakemaan hostlasta juna-asemalta.

Nyt tässä nuolen haavojani ja itken omaa tyhmyyttä, kun joka paikkaan sattuu palamisen vuoksi :''D

Mut joo! On tää nyt aika ihanaa <3 Nyt kun tietää, että mä lähden kohta ja Jenna lähtee kohta, niin osaa nauttia näistä hetkistä enemmän ja kauhee draivi päällä oikeesti tehdä jotain koko ajan! Ihan vaikka vaa käydä froyolla (mitä ollaan tällä viikolla tehty laittoman usein) tai istua laiturilla juoruten.

Etenkin, kun tietää, että kohta pääsee eroon kakkatöistäkin, niin ei jaksa antaa niidenkään masentaa liikaa. Ja tottakai tää sää saa ihanalle mielelle <3 Kyllä nyt on hyvä olla (jos ei fyysistä kipua oteta huomioon) <3

Pari kuukautta aikaa nauttia Jenkeistä ja lämmöstä täällä, sen jälkeen muutama kuukausi aikaa nauttia Suomesta ja sitten alkaakin ihan uudet seikkailut! Iiih <3

Minun arki

En oo pitkään aikaan kirjoittanut arjesta tai töitä tai miten lasten kanssa menee, joten kirjotan tälläsen tiivistelmän nyt tähän.

Eli arki alkaa mulla aina 610 herätyksellä ja 615 oon yläkerrassa laittamassa lapsille "aamupalan". Tämä tarkoittaa sitä, että otan A:lle esille valmiin kahvijuoman jääkaapista ja lämmitän W:lle jotain pakkasesta.

Tämän jälkeen laitan tiskit koneeseen, otan pyykkikorin mukaani alakertaan, laitan koneen pyörimään ja painun takaisin sänkyyn.

Joskus sitten 9-10 aikaa herään pikkuhiljaa. Käyn laittamassa pyykit kuivausrumpuun ja kävelen yläkertaan hakemaan aamupalaa. Samalla imuroin keittiön ja W:n huoneen.

Sen jälkeen hengailen: netflix, nukkumista, urheilua, Y:tä, Jennaa, kaupassa käymistä, pyykkien viikkaamista tms.

Joinan päivinä haen W:n koulusta 315, mutta joinain päivinä hostiskä hakee sen. Joskus haen A:n koulusta 530 ja 830 välillä, joskus en sitäkään. Joskus teen illallisen, joskus en.

Lasten ollessa kaikkien kotona, oon taas off. Simple as that.

Kuulostaa ihanalta ja helpolta, mutta totuus ei oo ihan niin mustavalkoinen. Esim. tänään huiteli taas V-käyrä aika taivaissa.

Mun iltapäivän töihin piti kuulua ainoastaan A:n hakeminen joskus 530 ->.

No vähän ennen kolmea hostiskä ilmoittaakin, että mun täytyykin hakea W. Eli ei muuta kun pikapikaan autoon ja koululle ajamaan (sinne ajaa siis 30 min suunta).

Siellä tää poika sai mut sit taas kiristelemään hampaitaan olemalla ihan tosi "hauska". Hän käveli iha pokkana auton ohi ja laitto mulle viestiä "missä oot". Vastasin siihen että "ihan eka auto jonossa, näit kyllä kun kävelit äsken ohi". No sitte W kävelee uudestaan siitä ohi ja vielä kattoo muhun ja silti jatkaa matkaa ja tekstaa "missä oot". Avaan ikkunan ja huudan sille että W tule jo. Ei mitään vastausta, kävelee vaan. Sen jälkeen ajan siihen sen viereen ja sanon, että voin mä sen hakea myöhemminkin. Ei vastausta. Lähden ajamaan ja ajan koko pihan ympäri ja tuun takaisin. Sen jälkeen se juoksee auton vierelle ja huutaa iha täysiä "KÄDET YLÖS TÄMÄ ON RYÖSTÖ" ja jatkaa sitä siinä monta minuuttia ja mä vaa häpeen silmät päästäni.

Lopulta se päättää kiivetä autoon TAKAKONTIN KAUTTA ja menee makamaan takapenkille. Totean siihen sitten, että matka ei ala, ennen kun on turvavyöt kiinni ja jätkä istuu nätisti. Ja lopulta se sen tekee ja päästään lähtemään. URGH.

Kotiin päästyä se sitte jäi autoon istumaan vaa ja mä menin sit iha vaa sisälle ja jossain vaiheessa huomaan, että se  jotain pelleilee takapihalla. En jaksanut mennä puuttumaan, katoin vaa ikkunasta välillä, että on hengissä.

Sitte tää A. Urgh. Tosiaan mun työ oli hakea se tänään, sitten kun hän on valmis. No se sano, että todennäköisesti about 630. Joten mä sitte ajoin sinne koululle niin, että olin siellä 645. Tekstaan A:lle, että oon siellä ja hän ilmoittaa tulevansa about 20 minuutin kuluttua. Noh aika kuluu ja kuluu ja ei kuulu. Lopulta sitte joskus puol 8 aikaa tulee taas viestiä, että 20 minuutin päästä on koululla. Ja lopulta sitten 815 neiti tulee autoon. Eli 1,5 tuntia odotin!!! Autossa, koulunpihalla. URGH.

Ajoin hyvin hätäseen A:n kotiin ja sen jälkeen lähdin samantien ite menemään.

Eli siis, vaikka mun työ on tosi helppoa ja yksinkertaista, niin silti tosi usein on tollasta "odottelua", että koska pitää olla töissä. Eli en varsinaisesti oo töissä, mutta en voi lähteä mihinkään, koska en tiedä milloin muo tarvitaan. Tosi turhauttavaa. Etenkin, kun hostiskä ois helposti voinut hoitaa molemmat haut, mutta ei vaan jaksanut. Joopa joo. Mutta siis. Tällästä mun arki on.

Sitte mun ja lasten väliset suhteet:

A:n (eli 16 vuotias tyttö) kanssa menee ihan jees. Enhän mä näitten lasten kanssa hengaile ollenkaan koskaan missään, eikä sitä multa oleteta, mutta jos me satutaan autossa kaksin olemaan niin tullaan hyvin toimeen ja jutellaan. Kohteliaat ja ystävälliset välit. En usko, että meistä mitään sydänystäviä tulee, mutta tullaan toimeen ihan ilman ongelmaa.

W:n (eli 11 vuotias poika) kanssa onkin sitten enemmän ongelmaa. Tuli hostiskälle täysin yllätyksenä, miten W on tosi kovasti sitä vastaan, että talossa asuu vieras nainen. Ei se oo mitään henkilökohtasta MUO vastaan, vaan samatilanne ois varmasti kaikille muillekkin auppareille tms. W on alkanut keksiä kaikkea valitettavaa mun työstä. Ensin se lähti ihan perus: en saa tehdä hänelle pastaa, koska äiti teki aina pastaa. No en tee enää pastaa. Mutta jotain valitettavaa piti silti keksiä, joten seuraava oli aamupala. En saa enää tehdä aamupalaa (esim. paistaa munia tms). Saan ainoastaan lämmittää jotain valmista syötävää, mutta en itse tehdä tai valmistaa mitään, koska äiti aina teki niin. No tämäkin sitte korjattiin ja en enää tee, lämmitän vaan samoja juttuja joka aamu ja lisäsin hedelmiä. No sitten tuli sanomista hedelmistä. En saa enää laittaa hedelmiä hänen aamupalan kanssa.

Joka kerta kun yksi ongelma korjataan, hän keksii seuraavan. "en saa ajaa toista autoa, en saa pedata hänen sänkyä, en saa käyttää hajuvettä, en saa pestä hänen lakanoita, en "osaa" pestä hänen pyykkejään, en "osaa" lajitella pyykkejä oikein, "hukkaan" hänen vaatteita" yms. Jatkuvasti se keksii jotain mikä on pielessä. Aina kun korjaan yhden asian, hän keksii seuraavan. Lisäksi se tosiaan haluaa ite oppia tekemään aamupalansa ja pesemään pyykkinsä, jotta muo ei tarvittais. Eli tekee kyllä hyvin selväksi, että muo ei tänne haluta.

Ei se kuitenkaan ilkeä oo ja kyllä se mulle juttelee välillä ja on meillä joskus hauskaa keskenään. Mutta ei se muo halua asumaan tänne taloon ja "hoitamaan" sitä.

Eli onhan tää vähän hankalaa. Mutta olihan se odotettavissa, mutta meni ihan päinvastoin lasten reaktion, miten hostiskä ennusti :D

Mutta joo. Tällästä tää on siis tää arki! En jaksa joka päivä kirjottaa, mitä oon tehnyt, sillä aikalailla samanlaista kaavaa se on. Töissä ei tapahdu mitään ja teitä tuskin kiinnostaa, mitä mun netflix sarjoissa ja leffoissa tapahtuu :''D eli jännä elämä ja sillai! Jeejee.

Hardest thing is to say goodbye

Nyt on mulla one-way ticket Suomeen.

En nyt oikeen tiedä miten tässä olisi. Lentolippu tekee kaikesta niin todellista. Mun lähtöön on alle 3 kuukautta. Eli hyvin pian lähden.

Mutta tällänen mä oon, jotain kun päätän niin ei siinä kauaa nokkatuhise.

Mä tiedän, että tää on oikea päätös. Mä haluan lähteä sinne ausseihin ens syksyllä - talven alussa. Ja sitä ennen mun on pakko kerätä vähän rahaa Suomesta messiin.

Mutta onhan se haikeeta. Tottakai se on. Mä oon ollut täällä kuitenkin yli vuoden. Jenkit on ja tulee aina olemaan mulle toinen koti.

Pudotin eilen myös pommin Y:lle ja kerroin, että mä lähden. Eihän se sitä hyvin ottanut, mikä oli ihan odotettavissa. Ei se ymmärrä mun ajatusmaailmaa tai mun tarvetta lähteä "tuhlaamaan mun elämää ja haaskaamaan aikaa". Me katsotaan maailmaa niin eri kulmasta, että ei se tuu ikinä ymmärtämään, miten mä voin olla niin "julma" ja vaan jättää sen tänne.

Come up to meet you

Tell you I'm sorry

You don't know how lovely you are

I had to find you

Tell you I need you

Tell you I set you apart

Tiesin, että sille kertominen tulee olemaan se vaiken asia koko lähdössä ja niin se myös oli. Ja on vieläkin. Tottakai se tuntuu musta ihan hirveeltä myös, mutta sille se on vielä 100 kertaa kamalampaa. Se on se joka "jää" tänne tuttuun ja turvalliseen miettimään asioita ja meidän yhteistä aikaa, kun mä matkustan ja koen ja näen uutta. On kamalaa katsoa vierestä, miten ite vetää toiselta maton alta ja katsoo sen pahaa oloa.

Mä en oo huolissani itsestäni, mä tiedän ajan kanssa olevan ihan fine, mutta mä oon huolissani Y:stä. Mä välitän siitä niin paljon ja mä en ikinä halunnut sitä satuttaa. Mutta en mä voi elää elämääni toisen ihmisen unelmien ja haaveiden mukaan, mun oli pakko tehdä mikä on parasta mun kannalta. Eikä sekään halua lähteä mun mukaan toteuttamaan mun unelmia.

Nobody said it was easy

It's such a shame for us to part

Nobody said it was easy

No one ever said it would be this hard

Oh take me back to the start

Katsotaan mitä tässä nyt käy. Mä haluaisin nauttia meijän loppuajasta yhdestä ja sen jälkeen katsoa päiväkerrallaan miten tilanne etenee, mutta pakko mun on ymmärtää, jos se haluaa jättää tän nyt tähän. Se lupas miettiä asioita ja mä lupasin sille antaa aikaa. Katsotaan.

Mutta jokatapauksessa. Mun lähtö on nyt varmaa. On aika karistaa Jenkkien pölyt jaloista ja suunnata ihan uusiin seikkailuihin.

On ihana päästä hetkeksi Suomeen ja nähdä perhettä ja kavereita <3 JA SYÖDÄ!! <3 Tulee olemaan kyllä ihan hirmuinen shokki olla yhtäkkiä Suomessa. Mutta vielä isompi shokki lähteä sen jälkeen sinne Ausseihin.

Tulee muuten pienet aikavyöhyke hyppelyt siinä. Mitä mä tällä hetkellä oon vyöhykkeellä -5, Suomi on vyöhykkeellä +2 ja jos mä ausseissa lennän eka Melbourneen niin se on +10! Ettäh. Puolen vuoden sisään pikkasta heittelyä :'D saa nähä miten keho tottuu.

Mun tunteet on taas niin sekasin ja mä vuoron perään tärisen innosta ja jännityksestä, nauran ilosta, itken surusta. Onhan tää haikeeta ja kamalaa jättää jenkit, tää elämä täällä, Y, Jenna, kaikki. Mutta nyt on vaan mun aika. Nyt on aika lähteä ja mennä uusiin seikkailuihin! <3

Nyt vaa pohdin koska posautan pommin hostperheelle.... Koska pelottaa, että jos kerron liian ajoissa niin ne pistää Rematch käyntiin ja heittää mut pihalle. Toisaalta ois törkeetä kertoa viikko tai kaks ennen. Mutta sitte taas. Mä lähden kesäkuun lopussa ja heinäkuussa lapset ei oo ees kotona. Eli onhan sillä aikaa, vaikka kertoisinkin vasta hiukan ennen lähtöä. Iik. 

Three Ivy League Schools and Boston!

Kilometripostaus ja miljoona kuvaa!

Lauantai aamulla tehtiin Jennan kanssa roadtrip number 2! Puol seiskalta oli herätys ja 10 yli seitsemän starttasin pihasta ja lähdin hakemaan Jennaa.

Jennan pihasta alkoi matka maamme laulun tahdittamana, suuntana Massachusetts ja Harvard. Noin 180 mailia ja 3 tuntia, näytti navigaattori.

Matka sujui ihan leppoisasti musiikkia kuunnellen. Reitti Bostoniin oli tehty todella helpoksi: noin 150 mailia samaa motaria ilman tulleja (no me onnistuttiin silti menemään "suoraan" väärin ja ajettiin hetki harhaan, mutta näitä sattuu!). Matkalla kuunneltiin näitä normaaleja :'D Eli löyty Gimmeliä (Roviolla), TikTak (Lopeta), Nylon Beat (syytön), Mambaa, Pikku G:tä yms. Lopulta meni kyllä hermot Suomi musiikkiin ja piti heittää radio päälle.

Cambridgeen saavuttiin ihan turvallisesti ja heti autosta huomas miten kaunista seutua se on! Harvardin yliopisto löyty myös näppärästi ja saatiin hetken pyörinnän jälkeen autokin parkkiin ja lähdettiin kävelemään.

 

Kampus alue ja koko kaupunki oli ihan mielettömän kaunista! Paljon vanhoja yksityiskohtaisia rakennuksia ja tosi symppis! Sää oli myös tosi kaunis, vähän tuuli, mutta ei se menoa haitannut.

Ehdottomasti on käymisen arvoinen paikka!!

Noin 1,5 tuntia siellä kierreltiin ja lopulta hypättiin takaisin autoon ja otettiin suunnaksi Boston. Sinne ajo vaan joku 15 minuuttia Cambridgestä. Tienvarsi paikkoja ei oikeen näkynyt, joten ajettiin parkkihalliin ja huomattiin liian myöhään, miten kallista se oli. Kaks tuntia 18 dollaria, mikä on aika ison lovi meijän 50 dollarin / henkilö budjettiin KOKO reissulle. Noh, elämä on.

Boston oli niin paljon ihanempi kaupunki mitä osasin odottaa! Aivan mielettömän kaunis ja puhdas. Iso, mutta ei todellakaan ruuhkainen. Äiti ja Iskä, te tykkäisitte paljon kans!! Ei voi edes verrata nykiin, niin paljon kauniinpi.

Käveltiin Public Gardenin läpi Newbury streetille ja siellä käppäiltiin ja ihmeteltiin. Meniin Paneraan nopsasti vetäsee paninit naamaan ja jatkettiin matkaa. Aikaa oli kulunut jo aika paljon, joten käveltiin Public Gardenin läpi ja pysähdyttiin ottamaan satoja muutamia kuvia. Sen jälkeen oli jo pakko suunnata autolle, koska ei haluttu maksaa kolmatta tuntia parkkeeraamisesta. Aika pikaiseksi jäi Boston reissu, mutta ehdottomasti käymisen arvoinen paikka!

Bostonista otettiinkin suunnaksi Rhode Islandin Providence ja Brownin yliopisto tarkemmin sanottuna.

Ja taas. Aivan ihana pikkukaupunki!! Todella symppis! Aaah <3 Ja taas aivan tosi kaunis kampus alue ja ihania rakennuksia. Kyllä kelpais.

Brownin jälkeen kello oli vasta jotain puol kuus, joten päätettiin ottaa suunnaksi vielä se kolmas matkan varrella oleva Ivy League school. Meijän oma Connecticutin helmi, Yale! <3

Kello alko olee jo seittemän, kun sinne päädyttiin. Aurinko alko laskemaan ja tuuli yltymään, joten nopsasti käytiin ottamassa kuvat ja käppäiltiin ympyrää.

Sen jälkee autolle ja suunnaksi DD kotiseuduilla. Siellä hetki hengausta ja lopulta päädyttiin hetkeksi Jennalle.

Kun olin lähdössä kotiin Jennalta, niin onnistuin laukasemaan niiden hälytykset alakerrassa. Siitähän Jennan hostäiti riemastu. Jennan blogista voi lukea lisää tästä tapahtumasta.

Pääsin kuitenkin kotiin turvallisesti mutta rättiväsyneenä.

Huippu reissu oli ja paljon tuli nähtyä! <3

Meillä on Jennan kanssa loppukiri. Mulla tais lähtöpäivämäärä aikalailla selvitä tänään, mutta en täällä kerro mitään ennen kun kaikki varmaa :)