UUSI BLOGI!

Oon nyt alkanut taas suunnittelemaan ihan kunnolla mun uutta reissua ja sen vuoksi aloitin kokonaan uuden blogin. Eli aussi reissun suunnittelua ja kokemuksia voi lukea täältä.

Saatan tänne vielä postailla Suomi kuulumisia, jos sille päälle satun. Lisäks ois viel pari Amerikka postaus ajatusta, jotka saatan toteuttaa tai olla toteuttamatta täällä. Heheh. Sori.

Kuulumisiin! :)

Ambulansseja ja sairaalakäyntejä

Yksi syy, miksi musta ei oo kuulunut mitään, on viime tiistaina (14.7.) tehty nielurisaleikkaus.

Toki oisin voinut kirjoittaa aikaisemmin kaikesta tapahtuneesta, mutta en jaksanut. Enkä jaksa nytkään. Viime päivät mennyt niin lääketokkurassa, että ei oo ollut mitään kiinnostusta kirjoittaa.

Tänään kuitenkin tapahtui jotain sellaista, minkä nyt päätin jakaa teidän kanssa <3

Kerron nyt ihan alusta koko mun leikkaus kokemuksen. On kuitenkin sen verran yleinen leikkaus, että saattaa osalla lukioista olla hyvinkin edessä, mutta lähinnä omaksi muistoksi tämäkin tänne kirjoitan.

Tiistaina tosiaan äitin kanssa lähdettiin kohti Töölön Mehiläistä. Saavuttiin sinne jo puoli 11 aikaan ja todella nopeasti tuli hoitaja noutamaan, vaikka virallisesti saapumisaika oli vasta tasalta.

Sain päälleni kauniit sairaalavaatteet ja siirryimme osaston puolelle.

 Siellä hoitaja kyseli muutamia kysymyksiä ja löi käteeni kaksi järkyttävän kokoista pilleriä ja yhden pienemmän pillerin. Lisäksi ehkä 2 senttiä vettä. Siinä vähän aikaa tuijotin pillereitä ja kysyinkin häneltä, onko hän tosissaan sitä mieltä, että noi pitäis alas saada ja tolla määrällä vettä. Tosiaan nielurisaleikkaukseen tulossa, mikä tarkoittaa sitä että nielurisat ovat erittäin turvonneet ja jos meinaan normaalin ruoan syömiseen tukehtua, ei pillerit ainakaan helpompia olisi.

No lopulta vedet silmistä valuen sain pillerit nieltyä ja odotus alkoi. Noin tunnin verran odoteltiin lääkäriä äitin kanssa ja kateltiin telkkaria. Vaikka olin saanut "todella" vahvat lääkkeet, en erityisemmin niiden vaikutusta huomannut missään vaiheessa.

Lopulta lääkäri tuli paikalle ja äiti lähetettiin kotiin ja minut siirrettiin leikkaussaliin.

Leikkaussalista muistan ainoastaan todella nuoret ja hymyilevät lääkärit/hoitajat. Ne siinä hääräs ja höpötteli kaikenlaista ja lopulta johonkin lääkkeeseen nukahdin. 

Leikkaus itsessään oli tosi lyhyt ja heräsinkin jo joskus ennen yhtä heräämössä. Olo oli ihan jees ja heti jos alko kipu yltymään, pumpattiin suoneen lisää lääkettä ja heti helpotti. Tottakai pyysin heti puhelimen ja ensimmäist some postaukset julki. Haha.

Äiti oli myös soitettu paikan päälle seuraksi ja siellä sitten hengailtiinkin muutama tunti tarkkailussa. Sain siinä syötyä pari mehujäätelö ja jonkun Elovena välipalajuoman. 

Lopulta joskus viiden aikaan mut päästettiin lähtemään ja pääsin kotiin toipumaan.

Seuraavat päivät meni aikalailla lääkehuurussa. Yöt oli pahimpia, mutta muuten kivut oli odotettua vähäisempiä. Tottakai ihan sikana sattu välillä, etenkin nieltäessä, mutta kunhan otin säännöllisesti kipulääkettä niin pystyi olemaan. Todella paljon tuli nukuttua.

Syötyä ja juotua tuli tosi vähän. Nieleminen tosi kivuliasta ja kaikki makea alko ällöttää tosi nopeasti. Äiti kuitenkin jakso aina väsätä mulle viileitä sosekeittoa ja puurovelliä ja smoothieita <3 Vaikka makea ällötti, niin mehujäätelö meni silti helpoiten alas.

Mä oikeesti söin lääkettä _KOKO_ ajan ja se varmasti autto asiaan. Oon lukenut netistä miten jotkut syö 4-6 tunnin välein lääketta ja valittaa, kun ei auta. No ei ihme.

Mä söin 2,5 tunnin välein. Burana, Panacod, Burana, Panacod vuoron perään 2,5 tunnin välein. Kuitenkin ihan reseptin mukaan saan syödä panacodia ja buranaa ainakin ton 4 kpl päivässä, joten tottakai mä sitte alussa myös syön.

Sain myös reseptin Tramaliin, mutta se aiheutti mulle vaa tosi levotonta unta ja ei vienyt kipua yhtä hyvin pois, kun panacod. joten jätin sen pois toistaseks.

Yöt oli ne pahimmat. Sillon heräs noin 4 tuntia edellisestä lääke kerrasta aivan järkyttävään kipuun ja sitte saikin odottaa kauan, että lääke vaikuttaa.

Kylmäpussi kaulalla on myös todettu toimivaksi.

Päivät meni aika sumussa. Mä nukuin miten sattuu pitkin päivää, katoin Good Mythical Morningia non stoppina ja välillä hengailin porukoiden kanssa. Talosta poistuin ekaa kertaa eilen, kun käytiin äidin kanssa kaupassa ja iltapäivästä sukuloimassa serkun synttäreillä. Oli ihan virkistävää päästä pois sängystä välillä!

No sitten tähän päivään. Tässä kohtaa tarina alkaa mennä ällöksi, joten jos olet herkempää sorttia en suosittele lukemaan.

Eilen illalla/yöllä kivut oli pahemmat, kun _koskaan_ aikasemmin. Nostin lääkeannoksia ja silti ei auttanut. Jotenkin sain kuitenkin aamuun asti nukuttua pätkissä itkua vääntäen.

Noh seitsemältä alko se pelätty osuus. Verenvuoto. Normaalisti verenvuoto kestää sen muutaman minuutin ja tyrehtyy itsestään, mulla toi eka osuus kesti noin 10 minuuttia ja siinä vaiheessa alko jo vähän pelottamaan. Mutta vasta 10-15 minuutin jälkeen on syytä oikeasti huolestua, joten sivuutin tän asian ja jatkoin unta.

No sitten 10 alko vuoto uudestaan. Ja tällä kertaa ei veren sylkeminen riittänyt vaan sitä oli päässyt vatsalaukkuun asti ja tottakai se oksennuksena tulee sieltä ulos. Ja tätähän kesti. Ja kesti.

Lopulta äiti soitti päivystykseen ja sieltä käskettiin tulla ambulanssilla samantien Töölöön.

5-10 % nielurisaleikkauksen käynneistä saa kuulemma jälkihoitoa vaativaa verenvuotoa. Tottakai mä oon sit yks näistä.

Ambulanssi saapu nopeasti ja matkalla sain 2 kertaa taas kovan vuotokohtauksen. Sitä verta vaan tuli ja sitä pakostikkin pääty vatsaan ja sieltä sitä oli pakko oksentaa ja hyi helvetti. Oli kyllä kokemus. Sitte ku veri hyytyy tosi nopeasti niin koko nielu täynnä klimppejä ja yökyökyök. 150 vauhdissa motarilla oksennat verta. Ei ihan jokapäivänen juttu...

No mentiin eka sinne ihan Mehiläiseen missä mut oli leikattu, mutta ne ei ottanutkaan muo vastaan. Ohjasivat Hyksiin ja siellä muo jo sitten odotettiinkin.

Taas oli todella nuoria lääkäreitä/hoitajia kaikki ja ne alko hääräämään mun suun kimpussa. Eka sinne suihkutettin jotain _kamalan_ makuista puudutus lääkettä, mikä sai mut heti kakomaan. Sen jälkeen ne imi niitä hyytymiä pois sieltä ja vähä huuhto mun suuta. Sitte taas sain jonkun kamalan puudutus möykyn suuhuni. Lopulta ne sai vuotokohdan näkyviin ja siellä oli iha selkeä suonen pätkä, mikä sykki verta jatkuvalla syötyöllä. Ne poltti sen umpeen ja homma oli sillä selvä.

Oli kyllä taas aivan järkyttävä kokemus mutta tosi rutiinin omaisesti ne lääkärit siinä hääräs. Koko ajan oli joku niistämässä mun nenää, tuomassa sylkykuppia lähelle, pyyhkimässä hikeä mun otsalta ja kuolaa/verta rinnuksilta ja kaikkialta missä sitä vaan oli. Silitteli päätä ja kehu miten reipas ja rohkea olen... Itse kyllä tunsin oloni ihan pikkulapseksi, kun suunnilleen itkupotkuraivareita sain siinä penkissä, kun sattu ja oksetti.

Toimenpiteen jälkeen mut pisettiin vielä noin tunniksi tarkkailuun ja lopulta päästiin sitten Kela taksilla kotiin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Nyt voin taas jatkaa toipumista kotona lääkkeiden kanssa. Pientä takapakkia toi suonen polttaminen kuulemma tekee tähän toipumiseen, mutta eiköhän tästä selvitä! Toivottavasti pahin ois nyt ohi. Tottakai toi on vieläkin ihan helvetin kipeä, mutta mielummin mä kestän kipua, kun ton verenvuoto/sairaalareissun uudestaan. Tavoitteena on syödä vähän kiinteämpää ruokaa jo ensi viikon lopulla, wish me luck!<3

On kyllä tosi hyvä, että asun täällä porukoiden kanssa, missä apu on ihan seinän takanana. En tiedä missä olisin ilman noita kahta <3 Etenkin äiti ollut tänään ihan uskomaton, se on yleensä tosi paha myötätunto oksentamaan mutta tänään se hammastapurren seuras vierestä oksentamatta. Hatunnoston arvoinen suoritus <3 Kiitos molemmille, ootte ihania <3

Edit: mä kirjoitan koko ajan menneessä aikamuodossa vaikka toipuminen hädintuskin puolessä välissä. Mutta siis puhunkin siitä mitä on tapahtunut ennen tätä päivää, joten hyväksytään se. Tiedän kyllä edelleen, että ihan samalla tavalla tulee olemaan kipuja ja yö herätyksiä ja nielemis ongelmia ja muuta mukavaa. Mutta JOSPA se KAIKISTA pahin ois takanapäin... Toivotaan. Ei todellakaan oo mitään herkkua tämä. Ei ollenkaan.

PsychoTraveller

Pakko nyt postata teille mun all time favorite travel vloggaajan video. Tää video on niiin TOTTA! Ja tää puhuttelee muo niin paljon ja olen siis niin samaa mieltä!! Tää sama asia pitäis niin monen ihmisen sisäistää. Niin monet munki kaverit "kadehtii" sitä, että mä jo suunnittelen uutta pidempää reissua, ku niiden pitää vaa tehä töitä ja ura ja perhe hetihetiheti, koska "kaikki muutkin".

Mut siis miks?! Miks sun pitää tehdä niinkun kaikki muutkin?! Jos sä haluut tulla ja mennä ja matkustaa ni TEE NIIN vielä kun voit! Sit valitukset "ei mul oo rahaa". No ei oo mullakaan. Mä alotan nyt ihan nollasta taas ja meinaan silti, että ens marraskuun alkuun mulla on tarpeeks rahaa säästössä, et pääsen sinne ausseihin. Se on vaa omasta tahdosta kiinni! Kyllä sitä rahaa saa säästettyä, kun on tavoite.

Sä ehdit koko loppu elämäs tehdä töitä ja perheen voi kyllä perustaa ilman kymmenien tuhansien säästöjäkin tai jotain huippu uraa takanas.

Me ei olla nuoria ja "vapaita" ikuisesti. Vielä kun ei mikään varsinaisesti sido suo mihinkään, hyödynnä se! Ihmisten pitäis vaan uskaltaa enemmän unelmoida ja tehdä unelmistaan totta! <3 

Kiirusta pukkaa

Vähän on jäänyt kirjoittelematta tänne Suomeen palattua. Kiire on ollut kova.

Töitä on tullut paiskittua melkeen aamusta iltaan ja aina välissä koittanut pyykkiä pestä ja kavereita nähdä enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Lisäks oon käynyt kaikki mun muuttolaatikot läpi ja 22 vuoden varrelta krääsää laittanut "pidetään" ja "kirpputori" laatikoihin. Vapaat illat onkin mennyt vaa rauhoittumiseen.

Kirpparille lähti mm. DVD:itä

Kävin myös tossa lääkärissa ja todettiin nielurisat niin turvonneiksi, että mun on pakko mennä leikkaukseen ASAP. Eli 14.7. meen Töölöön leikkaukseen ja sen jälkeen alkaakin kivulias toipuminen. Oon netistä lueskellut kokemuksia ja porukka itkee ittensä levottomaan uneen kivun takia ja oksentaa verta. Puhuminen tuottaa tuskaa syömisestä puhumattakaan. Kuulostaa ihanalta, eikö <3 Ei varmaan tartte sanoa, että en todellakaan odota tätä tapahtumaa innolla. Noo päivä kerrallaan. One ne muutkin siitä selvinneet.

Viikonloppuna päästiin onneks vähän rentoutumaan ja mentiin meijän veneelle <3 Porukat oli ostanut viime kesänä uuden veneen ja tää oli nyt eka kerta, kun mä sen näin. Ja siis aivan IHANA <3 Isompi ku aikasemmat ja tosi viihtysä. Kannella ihanat auringon otto Stuntin leikittämis patjat.

Eka yö oltiin vaa kotisatamassa Ruissalossa ja lauantaina seilailtiin sitten Airisto Marineen ja oltiin siellä yötä. Sunnuntaina oli tosi nätti sää ja mentiin "maisemareittiä" takaisin kotisatamaan. Aivan ihana ja rentouttava viikonloppu ja on toi Turun Saaristo vaan niin nättiä <3

Mä otin lähinnä vaa videoo koko reissulta. Saa nähdä jaksanko koskaan editoida sitä, ehkä jaksan ehkä en. Mulla ois videoo viel vikoist jenkkipäivistäki, hehe. Jotenki ei nyt oo jaksanut tänne blogii panostaa enää Suomeen palattua, koska en edes tiedä kiinnostaako ketää lukea mun Suomi kuulumisia, ainaki 3 lukijaa on jo hävinnyt :'D Kyllä mullaki aika monet auppari blogit tippu pois niide kotiuduttua, muutamat harvat jäi.

Katsotaan mikä tän blogin kohtalo tulee olemaan! Voi olla että näin Suomi kuulumisista postailen harvemmin. Sitten kun pääsen joskus oikeesti suunnittelee sitä, toivottavasti marraskuulle toteutuvaa, aussi matkaa, niin kerron siitä sitte täällä.

Mutta katsellaan! Ainakaan mitään stressiä en ota tänne kirjoittamisesta :)

Kotona

Noniin. Nyt vihdoin saatte tiivistyksenä tän viikon Suomi tapahtumat ja fiilikset.

Mulla tuli jo Tengel-Helsinki Vantaa välillä sellanen fiilis, että oon menossa takas Suomeen jonkun pari viikon loman jälkeen. Ei ollu yhtään sellanen olo, että meen takas 15 KUUKAUDEN poissa olon jälkeen.

Lentokentälläkin kun vihdoin näin äidin, iskän ja Stuntin niin ei edes itkettänyt. Älkää siis käsittäkö väärin, tottakai oli siis aivan ihanaa nähdä ne taas <33 mutta jotenki se kaikki tuntu niin normaalilta. Ihan kun en mä missään ois ollutkaan. Koirakaan ei ees osottanut mieltään, niinkun se yleensä tekee pitkän poissa olon jälkeen :D

Kotimatka Lohjalle oli kans ihan normaali. Samat tutut maisemat mitä on tullu sahattua miljoona kertaa edes takas aikaisemminkin.

Kotona odotti kyllä yllätys. Nyt tähän väliin lyhyt perehdytys tähän tilanteeseen: 10 vuotta sitte äiti ja iskä rakens samalle pihalle hallin iskän firmalle (näyttää omakoti talolta ulkoa päin) ja omakoti talon meille. No nyt muutama vuos sitten ne laajens hallin muualle, myi omakoti talon ja rakens halliin asunnon ittelleen, jättäen tyhjäksi ison osan hallia.

Mun tarkoitus oli majoittua nyt väliaikaisesti tän iskän firman vanhassa kahvihuoneessa. Eli ihan toisella puolella rakennusta porukoista; oma sisään käynti, vessa/suihku ja sitte tää kahvihuone tila missä on jääkaappi ja lavuaari yms. Mulle sopi vallan mainiosti se, että mulle laitetaan vaan sänky kahvihuoneeseen ja mä nukun siellä.

No mulle tuli täysin yllätyksenä, että porukat olikin laajentanut kahvihuonetta sellasen 15 neliötä hallin sisälle ja rakentanut näin mulle makuuhuoneen!!

Eli mulla on käytännössä täällä nyt oma noin 35 neliön yksiö, omalla sisäänkäynnillä ja omalla rauhalla. Tää ei oo sisäkautta yhteydessä porukoiden kämppään ollenkaan, eli on ihan oma rauha! Ihana <3 Lisäks äiti oli täyttäny jääkaapin aamu/iltapala herkuilla (pääruoat saan käydä niiden puolella syömässä) ja korit herkuilla! <3

Siinä mä sitten palauduin vähän aikaa itsekseen matkalta, kunnes ruoka oli valmis ja mentiin porukalla syömään äitin tekemää LOHTA <3 Johannes ja sen tyttöystäväkin tulivat esittäytymään ja vihdoin pääsin näkemään naisen, joka on vienyt mun veljen sydämmen.

Ruoan jälkeen ajoin MANUAALIVAIHTEISELLA autolla Johanneksen ja Riinan perässä niiden kämpille kattomaan. On se ihan hassua miten mun PIKKUveljestä on tässä 15 kuukauden aikana kasvanut ihan aikuinen mies.

Sen jälkeen hengailinkin loppu illan äitin ja iskän kanssa. Käytiin koiran kanssa lenkillä yms.

Ja siitä alkaen tää onkin ollut ihan normaalia. Syönyt oon paljon ja herkutellut. Oon jo töitäkin pikku hiljaa tässä tehnyt. Kävin jopa torstaina yksin hakemassa Tampereelta firmalle uuden auton yms. Kavereitakin oon nähnyt ja paljon ollut kotona. Kaivettiin jopa Annin kanssa singstarsit esiin toho hallin puolelle ja monene vuoden tauon jälkee laulettii sydämmemme kyllyydestä :'D

Juhannuksena porukat oli veneellä ja mä olin koiravahtina / firman päivystäjänä kotona. En tehnyt oikeen mitään, koska tuli tää Suomeen tuleminen niin lyhyellä varotusajalla, että kavereilla oli jo kaiken näköistä puuhaa.

Kaikki on (valitettavasti) ihan niinkuin ennenkin. Mikään ei oo vialla, mutta vaatii taas totuttelua tähän Suomen "yksinäisyyteen". Mä en oo ikinä ollut sellanen ihminen, jolla on paljon kavereita tai mitää isoa kaveri porukkaa (osasyynä se, että oon aikalailla nonstop seurustellut 16-20 vuotiaana).

Lähinnä mulla on ne muutamat hyvät kaverit ja nekää ei suurinosa oo kavereita keskenään. Eli aina hengailen yhden kaverin kanssa kerrallaan. Ja mun hyvistä kavereista Lohjalla, yksi on alkanut seurustelemaan ja toinen on aika paljon töissä. Ja muut hyvät kaverit asuukin sitten kauempana, eli niitä tulee nähtyä aika harvoin. Tähän pitää taas tottua. Sniif. Ei oo oikee ketää kenen kanssa käydä melkee päivittäin Froyolla ja juoruamassa, Jenna tuu tänne <3

Mutta eiköhän tähän taas totu. Suomi Tinder on ollut käytössä ihan ekasta päivästä lähtien... Hehe. Suomi miehet... :''D

Vähän on siis sellanen "Plaah" olo. Kaikki on hyvin ja on ihana olla taas perheen kanssa ja meijän koirun kanssa ja syödä ihania ruokia yms. On ihanaa miten valoisaa täällä on vielä illallakin.

Mutta kyllä mä sitä jenkkikulttuuria kaipaan ja Jennaa ja Froyoa ja iha vaa sitä, että on joku jonka kanssa voi vaan olla. Että ei tartte välttis tehä mitään, vaa ottaa vaikka näpit toisen sängyssä. Mutta sitte taas että voi myös kertoa ne hulluimmat ideat ja sen sijaan, että toinen naurais ni lähtee mukaan toteuttamaan niitä.

Monet entiset aupparit sanoo ja ylistää sitä vapauden tunnetta, mikä iskee päälle, kun ei oo enää auppari ja hostperheen "vankina". Mutta kyllä mä silti koen, että mä pystyin olemaan paljon vapautuneempi jenkeissä kun täällä. En tarkota työn tai kotiolojen puolesta, vaan sen kulttuurin ja faktan, että siellä kukaan ei tunne tai tuomitse suo, vaan voit olla just sitä mitä haluat.

Mutta eiköhän tää tästä! <3